Tavoittelua

Taas on se aika vuodesta kun koirablogit ja -foorumit täyttyvät tavoitteet 2016-listauksista. Niissä luetellaan kokeita ja näyttelyitä joihin on tarkoitus osallistua, erinäisiä liikkeitä jotka täytyy hallita vuoden loppuun mennessä, oman motivaation kehittämistä ja niin edespäin. Kaikilla on omat tavoitteensa, ahkerimmilla jopa kaksi eri listaa, yksi itselle ja toinen koiralle.

Sitten ollaan me. Mitä tavotteita haluan asettaa nelikuiselle koiranpennulle?

Jos samaa olisi kysytty multa noin seitsemän vuotta sitten, olisi lista ollut aikamoinen. Olisin laatinut mitä ihmeellisimpiä listoja ja syväanalyyseja, ja tietenkin vaatinut liikaa sekä koiralta että itseltäni. Etenkin itseltäni. Sitten onneksi sainkin koiran joka pakotti löysäämään otetta, huomatakseni ettei koiran tavoitteellinen koulutus tarkoita viiden sivun mittaista listaa liikkeistä jotka täytyy ehdottomasti osata tiettyyn aikarajaan mennessä.
Kiitos siis Nuutin, nyt sen seitsemisen vuotta myöhemmin vastaus on jo vähän erilainen.

Mun tavoite on olla asettamatta tavoitteita. Syy on harvinaisen yksinkertainen; ystäväni perfektionismi. Niin kauan kun vaan tehdään, puuhastellaan ja leikitään, oppien siinä sivussa ehkä vähän tätä ja vähän tuota, homma pysyy hauskana ja inhimillisenä. Mutta heti kun aletaan puhua tavoitteista ja saavutuksista, iskee hirveä paine ja ahdistus näistä kuvitteellisista deadlineista, joihin mennessä on osattava kaikki mahdollinen hinnalla millä hyvänsä. Se iskee salakavalasti vaanien, äkkiarvaamatta. Ensin on ihan huippua ja sattuu vaan ajattelemaan että hei, jos tää osais tämän vaikka ensi kesään mennessä niin olis aika super. Ja seuraavan kerran havahdut hirveään ahdistuksen tunteeseen olemattoman pienen takapakin tullessa vastaan, kun koira yksissä treeneissä ei jaksakaan keskittyä siihen ruutuunlähetykseen kunnolla ja juoksee ohi, tai kun lenkillä tulee koira vastaan ja omasi alkaa haukkumaan vaikka jo monta viikkoa on ohiteltu ihan hiljaa. Ihan pikkujuttuja, jotka pääsee pään sisällä kasvamaan valtaviksi myrskyiksi, joista selvitäkseen on vaan heittäydyttävä maahan kädet pään suojana odottamaan sään selkenemistä, koska suunnistaminen siinä myräkässä johtaisi vain pahasti harhaan.

Mä olen aina ihaillut ihmisiä jotka pystyy listaamaan ja suunnittelemaan tavoitteita pyrkien toteuttamaan niitä ilman stressiä ja paineita, aktiivisesta treenailusta ja hiomisesta huolimatta. Mä en siihen kykene sitten ollenkaan.
Sain tästä taas hyvän muistutuksen tässä lähiaikoina.. Dixin kanssa on nyt tosiaan ahkeran työn alla vieraiden koirien kohtaaminen, ne kun nostaa ihan järkyttävän metelin kun Pikkuhukka ihan varmuuden vuoksi pitää huolta ettei kukaan uskalla lähestyä meitä. Ongelma ei ole mitenkään suuri ja saan kyllä kontaktin takaisin hetken elämöinnin jälkeen, ja nyt ollaankin edistytty asiassa huomattavasti. Menin sitten joku aika ilmoittamaan meidät helmikuussa järjestettävään Lahden pentunäyttelyyn, ja erehdyin tuumaamaan ihan noin niinkuin ajatuksen tasolla että jos siihen mennessä pärjättäisi ainakin jotenkin muiden koirien kanssa, ei tarvitsisi mitenkään täydellistä vielä olla mutta jos jotenkuten osaisi keskittyä muiden koirien vilistessä ympärillä, olisin aika hurjan ylpeä pikkukaverista. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Parin viikon päästä lopulta havahduin, kun iso ja lyttynaamainen (eli Dixin mielestä epäilyttävimmän mahdollisen näköinen) koira köpötti vastaan ja aiheutti oman hihnani päässä korvia ja hermoja raastavan huudon ja mölinän. Tunsin stressihormonien humahtavan sisälläni hurjaisaan hyökkäykseen ja pystyin melkein kuulemaan hirveän ärsytyshajotuskuohahduksen pääni sisällä. Siihen pysähdyin. Koira tuli ja meni, Dix haukkui ja huusi vielä koiran perään ja varmasti sai taas vahvan, väärää käytöstä vahvistavan kokemuksen siitä, että koira meni huutamalla pois. Mutta mä vain seisoin ja hengitin. Ja siihen loppui mun tavoittelu. Näyttely menee miten menee, ja itse asiassa tämän päätöksen jälkeen ollaan edistytty valtavin harppauksin. Onhan meillä tässä aikaa opetella. Miten ikinä saisin koiran oppimaan ettei vastaan tulevia koiria tarvitse jännittää jos omat hermoni kiristyvät kuin ydinsodassa? Niinpä.

Tein nyt siis oman versioni tämän vuoden koirakkaista tavoitteista, pääajatuksena pitää hommat hauskana ja mieli pirteänä. Suurin osa on ehkä kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, eli juuri sellaisia joita henkilökohtaisesti yleensä inhoan, mutta jos jostain on jo tullut klisee, on sille yleensä syynsä.

Ja onhan tuo ipana jo oppinut vaikka mitä, en todellakaan uskonut tuon oppivan noin nopeasti! Viimeisimpänä saavutuksena on nyt jalkojen välissä seuraaminen eteen ja taakse, seuraavaksi hiotaan jyrkkiä käännöksiä ja pikkuhiljaa aletaan opetella sivuttaisliikettä seuraamisen yhteydessä. Mahtava Pikkuhukka, en voi sanoa muuta.

Tavoitteeni vuodelle 2016

- Opi antamaan anteeksi itsellesi ja koirallesi -

- Suo anteeksi myös se, ettei edellämainittu tavoite aina toteudu, ei edes joka kerta -

- Muista arvostaa pieniäkin edistysaskelia ja näytä se myös koiralle -

- Opi virheistä mutta älä anna niiden lannistaa -

- Jos verenpaine alkaa nousta, pysähdy. Älä jatka ennen kuin olet rauhoittunut -

- Kuuntele koiraasi; siltä saatu palaute on varmasti suoraa ja rehellistä -

Jännää vuotta 2016, katsotaan missä ollaan vuoden päästä! c: