Tavoittelua

Taas on se aika vuodesta kun koirablogit ja -foorumit täyttyvät tavoitteet 2016-listauksista. Niissä luetellaan kokeita ja näyttelyitä joihin on tarkoitus osallistua, erinäisiä liikkeitä jotka täytyy hallita vuoden loppuun mennessä, oman motivaation kehittämistä ja niin edespäin. Kaikilla on omat tavoitteensa, ahkerimmilla jopa kaksi eri listaa, yksi itselle ja toinen koiralle.

Sitten ollaan me. Mitä tavotteita haluan asettaa nelikuiselle koiranpennulle?

Jos samaa olisi kysytty multa noin seitsemän vuotta sitten, olisi lista ollut aikamoinen. Olisin laatinut mitä ihmeellisimpiä listoja ja syväanalyyseja, ja tietenkin vaatinut liikaa sekä koiralta että itseltäni. Etenkin itseltäni. Sitten onneksi sainkin koiran joka pakotti löysäämään otetta, huomatakseni ettei koiran tavoitteellinen koulutus tarkoita viiden sivun mittaista listaa liikkeistä jotka täytyy ehdottomasti osata tiettyyn aikarajaan mennessä.
Kiitos siis Nuutin, nyt sen seitsemisen vuotta myöhemmin vastaus on jo vähän erilainen.

Mun tavoite on olla asettamatta tavoitteita. Syy on harvinaisen yksinkertainen; ystäväni perfektionismi. Niin kauan kun vaan tehdään, puuhastellaan ja leikitään, oppien siinä sivussa ehkä vähän tätä ja vähän tuota, homma pysyy hauskana ja inhimillisenä. Mutta heti kun aletaan puhua tavoitteista ja saavutuksista, iskee hirveä paine ja ahdistus näistä kuvitteellisista deadlineista, joihin mennessä on osattava kaikki mahdollinen hinnalla millä hyvänsä. Se iskee salakavalasti vaanien, äkkiarvaamatta. Ensin on ihan huippua ja sattuu vaan ajattelemaan että hei, jos tää osais tämän vaikka ensi kesään mennessä niin olis aika super. Ja seuraavan kerran havahdut hirveään ahdistuksen tunteeseen olemattoman pienen takapakin tullessa vastaan, kun koira yksissä treeneissä ei jaksakaan keskittyä siihen ruutuunlähetykseen kunnolla ja juoksee ohi, tai kun lenkillä tulee koira vastaan ja omasi alkaa haukkumaan vaikka jo monta viikkoa on ohiteltu ihan hiljaa. Ihan pikkujuttuja, jotka pääsee pään sisällä kasvamaan valtaviksi myrskyiksi, joista selvitäkseen on vaan heittäydyttävä maahan kädet pään suojana odottamaan sään selkenemistä, koska suunnistaminen siinä myräkässä johtaisi vain pahasti harhaan.

Mä olen aina ihaillut ihmisiä jotka pystyy listaamaan ja suunnittelemaan tavoitteita pyrkien toteuttamaan niitä ilman stressiä ja paineita, aktiivisesta treenailusta ja hiomisesta huolimatta. Mä en siihen kykene sitten ollenkaan.
Sain tästä taas hyvän muistutuksen tässä lähiaikoina.. Dixin kanssa on nyt tosiaan ahkeran työn alla vieraiden koirien kohtaaminen, ne kun nostaa ihan järkyttävän metelin kun Pikkuhukka ihan varmuuden vuoksi pitää huolta ettei kukaan uskalla lähestyä meitä. Ongelma ei ole mitenkään suuri ja saan kyllä kontaktin takaisin hetken elämöinnin jälkeen, ja nyt ollaankin edistytty asiassa huomattavasti. Menin sitten joku aika ilmoittamaan meidät helmikuussa järjestettävään Lahden pentunäyttelyyn, ja erehdyin tuumaamaan ihan noin niinkuin ajatuksen tasolla että jos siihen mennessä pärjättäisi ainakin jotenkin muiden koirien kanssa, ei tarvitsisi mitenkään täydellistä vielä olla mutta jos jotenkuten osaisi keskittyä muiden koirien vilistessä ympärillä, olisin aika hurjan ylpeä pikkukaverista. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Parin viikon päästä lopulta havahduin, kun iso ja lyttynaamainen (eli Dixin mielestä epäilyttävimmän mahdollisen näköinen) koira köpötti vastaan ja aiheutti oman hihnani päässä korvia ja hermoja raastavan huudon ja mölinän. Tunsin stressihormonien humahtavan sisälläni hurjaisaan hyökkäykseen ja pystyin melkein kuulemaan hirveän ärsytyshajotuskuohahduksen pääni sisällä. Siihen pysähdyin. Koira tuli ja meni, Dix haukkui ja huusi vielä koiran perään ja varmasti sai taas vahvan, väärää käytöstä vahvistavan kokemuksen siitä, että koira meni huutamalla pois. Mutta mä vain seisoin ja hengitin. Ja siihen loppui mun tavoittelu. Näyttely menee miten menee, ja itse asiassa tämän päätöksen jälkeen ollaan edistytty valtavin harppauksin. Onhan meillä tässä aikaa opetella. Miten ikinä saisin koiran oppimaan ettei vastaan tulevia koiria tarvitse jännittää jos omat hermoni kiristyvät kuin ydinsodassa? Niinpä.

Tein nyt siis oman versioni tämän vuoden koirakkaista tavoitteista, pääajatuksena pitää hommat hauskana ja mieli pirteänä. Suurin osa on ehkä kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, eli juuri sellaisia joita henkilökohtaisesti yleensä inhoan, mutta jos jostain on jo tullut klisee, on sille yleensä syynsä.

Ja onhan tuo ipana jo oppinut vaikka mitä, en todellakaan uskonut tuon oppivan noin nopeasti! Viimeisimpänä saavutuksena on nyt jalkojen välissä seuraaminen eteen ja taakse, seuraavaksi hiotaan jyrkkiä käännöksiä ja pikkuhiljaa aletaan opetella sivuttaisliikettä seuraamisen yhteydessä. Mahtava Pikkuhukka, en voi sanoa muuta.

Tavoitteeni vuodelle 2016

- Opi antamaan anteeksi itsellesi ja koirallesi -

- Suo anteeksi myös se, ettei edellämainittu tavoite aina toteudu, ei edes joka kerta -

- Muista arvostaa pieniäkin edistysaskelia ja näytä se myös koiralle -

- Opi virheistä mutta älä anna niiden lannistaa -

- Jos verenpaine alkaa nousta, pysähdy. Älä jatka ennen kuin olet rauhoittunut -

- Kuuntele koiraasi; siltä saatu palaute on varmasti suoraa ja rehellistä -

Jännää vuotta 2016, katsotaan missä ollaan vuoden päästä! c:

Muudelielämää

Siinä se nyt on. Napottamassa leuka sängyn reunalla aamulla kun avaan silmät, ovella vastassa elämöimässä kun tulen kotiin, kyljessä tuhisemassa kun makaan sohvalla. Elämässä ja olemassa. Dix on kaikkea mitä toivoinkin, ja samalla kaikkea sitä mihin en todellakaan osannut varautua. Elämäniloa tursuava, äänekäs koiranpentu joka seuraa mua kuin varjo. Mun oma Pikkuhukka.

Viikko pennun kotiutumisen jälkeen mulla alkoi työssäoppiminen. Nipin napin luovutusikäisen koiravauvan kasvattaminen ja pitkän työttömyysjakson jälkeen alkanut kokopäiväduuni koulutehtävineen vei mehut kohtuullisen tehokkaasti, ja kun muukin eläintarha kaipaa huomiota ja huolenpitoa, ei rehellisesti sanottuna aikaa jäänyt enää mihinkään muuhun. Vaan hyvinhän tuo pienikin näytti kaikkeen sopeutuvan vaikka olin kaikkea muuta kuin parhaimmillani.

Mitä siitä sitten kertois? Dix on todella...mudi. Se on äänekäs ja ällistyttävän moniääninen – kuudennen haukkuäänen ja viidennen vinkunatyylin kohdalla putosin laskuista. Se on samaan aikaan itsenäinen ja silti hyvin laumakeskeinen. Yksinjääminen on alusta asti sujunut täysin kitkatta eikä Dix välttämättä ole edes samassa huoneessa muiden kanssa, mutta heti kun jotain tapahtuu, se on mukana. Ja sen myös kuulee!
Dix on huomattavasti varautuneempi kuin odotin, ei varsinaisesti edes arka vaan lähinnä epäluuloinen. Aluksi kaikki oli vaan "hui älä tuu ainakaan tänne", nyt ihmiset on ihan kivoja jos ne ei käyttäydy epäilyttävästi. Jotkut ihmiset saattaa olla jopa pienen huomionosoituksen arvoisia mikäli Pikkuhukka sille päälle sattuu. Mutta omia ei voita mikään, tuttujen kesken riehutaan, mölistään, kellitään ja kieritään. Vieraiden kanssa ollaan sit vähän cool.

Koirien kanssa Dixillä on ollut vähän haasteita, mutta niitä selätetään parhaillaan. Joka kerta haukutaan vähän vähemmän, joka kerta on aavistuksen helpompaa kääntää selkä toiselle koiralle ilman pörhistelyjä. Tänään me miitattiin parivuotiasta saksanpaimenta, pitkän matkaa käveltiin hihnassa ja aika pian kaksikko alkoi kulkea jo rinnakkain toisistaan välittämättä. Suureksi yllätykseksi alkoi lopulta kehittyä jotain leikintapaistakin kun päästettiin koirat irti, Pikkuhukka ei ole leikkinyt vielä kertaakaan muiden kuin Islan ja siskonsa kanssa. Ei sitä ehkä vielä kunnon leikiksi voinut sanoa, mutta pikkuhiljaa!

Perusluonteeltaan Dix on varsin hyväntahtoinen, vaikka omiaan se selvästi on aina valmis puolustamaan peräänantamattomasti. Aika paljon se silti luottaa mun toimintaan ja uusissa tilanteissa kopioi käytösmallin suoraan minulta. Kontaktillaan se on kyllä ällistyttänyt totaalisesti; jo ensimmäisellä yhteisellä kotimatkalla se aloitti armottoman napotuksen eikä loppua näy. Kuulin kyllä juttua että mudi on helppo opettaa pitämään katsekontaktia, mutta että näin helppo; eihän mun tarvinnut tehdä mitään! Toinen yllätys oli oppimiskyky. Matka kasvattajalta kotiin kesti pysähdykset vähennettynä nelisen tuntia, joista kolme ja puoli Dix vain huusi ja taisteli kohtaloaan vastaan. Viimeiset puolituntia se nukkui, jonka jälkeen se on nukkunut kaikki automatkat alusta loppuun. Naksun ehdollistamiseen tarvittiin kaksi toistoa, istumaan pikkukaveri oppi parin toiston jälkeen niin hyvin ettei alkuun meinannut enää mitään muuta tehdäkään. "Tästä mä sain viimeksikin herkun, miks mun muka pitäis nyt seistä!?" Samoin tarvittiin vain yksi ahdistava lässytyshössötystätihyökkäys läheisessä eläinlääkärissä, ja tarvittiin monen monta vierailua kyseisessä paikassa ennen kuin Pikkuhukka pystyi taas rentoutumaan nojatuolin vieressä jossa hyökkäys oli tapahtunut.

Dix on siis yllättävän pehmeä; pienikin ärähdys tai hermostuminen saa sen luimimaan ja olemattomaltakin vaikuttavat ikävät kokemukset ja kohtaamiset jäävät satavarmasti mieleen seuraavaa vastaavaa tilannetta varten. Eli tässä vaiheessa voisi sanoa ettei virheisiin ole paljon varaa sosiaalistamispuolella, pitää olla tarkkana että kaikki ikävät kokemukset korvataan lukuisilla hyvillä, eikä itse saa jännittyä koska pentu reagoi siihen alle sekunnin viiveellä. On myös ehdottoman tärkeää tehdä selväksi tietävänsä mitä tekee (tai ainakin näyttää siltä riittävän vakuuttavasti). Dix kyllä kokeilee jokaisen uuden ihmisen; sormien härkkiminen ja lapasten varastelu on suunnattoman hauskaa hommaa, ja mikäli sormien omistaja ei riittävän vakuuttavasti tee selväksi ettei tällainen toiminta ole ok, yltyy härkkiminen ihan infernaaliselle tasolle. Toisaalta taas yksi vakuuttava ärähdys riittää viemään asian perille, siihen loppuu pikkukaverin kokeilut. Enkä tarkoita vakuuttavalla ärähdyksellä huutamista tai näyttävää karjaisua uhkaavine eleineen, ihan vaan hillitty "lopeta!" pienellä mulkaisulla höystettynä riittää. Joillain riittää pelkkä mulkaisukin. Tärkeintä on oma olemus; jos vaan väistelet käsilläsi vähän jutellen että "älä nyt viiti, lopetatko jo, oothan sä söpö mut toi ei tunnu kivalta..", saat pian kimppuusi järkyttävillä kierroksilla käyvän piraijapedon, mutta jos olemus kertoo ettei sua kannata pompottaa, ei pentu välttämättä edes yritä haukkailla. Toisilta tämä tulee luonnostaan, toisten täytyy harjoitella. Kumpikaan ei ole huonompi tai parempi tapa, kunhan lopputulos on sama; turvallinen auktoriteetti jonka toimintaan koira voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Tällaisten ihmisten seuraan Dix itse asiassa hakeutuukin huomattavasti herkemmin.

Kaiken kaikkiaan Dix on kaikkea mitä koiralta haluan; laumakeskeinen, miellyttämishaluinen, uskollinen ja silti myös omalla tavallaan omaehtoinen, joka ei niele mitään purematta. Koira joka vaatii ohjaajaansa haastamaan itsensä mutta myös palkitsee ruhtinaallisesti kun on sen aika. Ja tietenkin aina tarvitaan ripaus pippuria.

Tässä siis "lyhyesti" esiteltynä seuraamme liittynyt pienisuuri persoona, todellinen ajatuskatko jonka kanssa (ja takia) tulen vielä monet kerrat itkemään, huutamaan, nauramaan, turhautumaan ja pyörimään maassa milloin mistäkin syystä. Elämään ja olemaan.

Mustapippurin Ajatuskatko, lyhyemmin Pikkuhukka ja vielä lyhyemmin Dix. Mun pieni sudenpoika.