Katso peiliin ja kysy kaverilta

Harkitsin tarkkaan tämän tekstin julkaisemista, koska voin vain kuvitella sitä väärinkäsitysten määrää, mitä tästä voi potentiaalisesti nousta. Kieltämättä myös itseltäni vaati sisua myöntää julkisesti syyllistyneeni asiaan, joka tuntuu niin älyttömältä että ihan hävettää. Mutta otan sittenkin riskin, toivoen jokaisen lukijan voivan käyttää jonkinlaista suodatinta lukiessaan tätä raa'an rehellistä tekstiä nuoren ja energisen teinipetokoiran omistamisesta. Ehkä joku tunnistaa tästä itsensäkin ja tulee katsoneeksi sitä omaakin teinimonsterihirviötään vähän pehmeämmin silmin. Tai ehkä enemmänkin itseään.

Olen sortunut suomalaiseen perisyntiin. Se iski kuin varkain, ja huomasin virheeni vasta kun se oli jo vallannut pääni perinpohjaisesti.

"Miks sä taas teet noin!? Mikset sä voi vaan osata käyttäytyä? Mitä mä taas tein väärin kun toi ei toimi? Että sä osaat olla ärsyttävä!"

Ihmisten tullessa kaupungilla kehumaan "niin ihanan rauhallista ja tottelevaista koiraa", tai kun treeneissä ihailtiin, kuinka noinkin nuori koira osaa jo niin paljon käskyjä, huomasin asettuvani lähes puolustuskannalle. "No ei se tollanen oikeesti oo, yleensä se on kamala sekopää. Näkisitpä sen tässä ja siinä ja tuossa tilanteessa, sillon se ei oo yhtään rauhallinen ja tottelevainen".

Hei haloo!!

Se on pentu. Se on murkkuiässä. Se on vietikäs palveluskoira. Se on koira.
Se on herkkä, epävarma nuori mudiuros, jolta ei mitenkään päin voi vielä vaatia täydellistä tottelevaisuutta. Kyllä, välillä kun energiaa on kertynyt liiaksikin asti, se riehuessaan muistuttaa enemmän karvaista, viiltävästi kiljuvaa pyörremyrskyä kuin koiraa, ja uusiin paikkoihin tullessaan sen on pakko saada ensin huutaa möröt pois. Se kiihtyy hetkessä nollasta sataankymmeneen, hermostuu jäädessään yksin vieraaseen paikkaan, haukkuu hämärässä liikkuvia hahmoja, huutaa, riehuu, näpsii, kiusaa, ärsyttää, kitisee, riekkuu, hyppii, pomppii, loikkii, haukkuu, vetää, aaaaaaaaa.

Mutta mitä muuta se on?
Sokaistuin sen ärsyttävistä ja turhauttavista sohelluksista niin, etten enää muuta nähnytkään. En nähnyt sen keskittynyttä napotusta treeneissä, kunnes se ei jaksanut enää yrittää ja lähti muualle pyörimään. (Sen kyllä huomasin.) En nähnyt sitä, kuinka nätisti se käyttäytyi aamulenkillä pitkän yön jälkeen, vaikka olin nukkunut myöhään, eikä Dix ollut harkinnutkaan keskeyttävänsä pitkiä aamu-uniani. En nähnyt, kuinka hienosti se matkusti autossa, junassa ja moottoriveneessä, koko pitkän matkan kerällä nukkuen. Tai kuinka nätisti se käveli aivan jalkani vieressä keskellä kaupungin hälyä, tultuaan juuri treeneistä, jotka nostivat vietit taivaisiin saaden koiran suorittamaan liikkeet aidolla ja alkuperäisellä pailveluskoiran kiihkeydellä. Missasin monta onnistumisen hetkeä keskittyessäni epäonnistumisiin, niihin asioihin joita koira ei vielä osannut. Joita se ei vielä voinut osata.

Kunnes, valittaessani taas kamalasta teinimonsterikakarastani joku kysyi multa, miksi se sitten on niin hankala. "No kun se haukkuu ja riehuu ja on hankala ja ööö.." Samaan aikaan istuin samaisen koiran kanssa kaupungin keskustassa, koiran nukkuessa jaloissa ohikulkijoista välittämättä. Jepjep..

Tätä kirjoittaessani istun junassa teinimonsterini kanssa. Kolme tuntia junamatkaa on jo takana. Parin penkkirivin päässä istuu toinen koira vinkuen hermostuneesti. Mun koira nukkuu jalkotilassa omalla matollaan, jossa on enemmän reikää kuin mattoa, mutta jolle koira asettuu nukkumaan lähes missä ja milloin tahansa. Edessä on vielä tunnin bussimatka, mutten keksi mitään syytä epäillä, etteikö Dix osaisi käyttäytyä vielä loppumatkaakin.

Liikaa ongelmia on meidän omien korvien välissä. Mulla on aina ollut taipumusta liioiteltuun perfektionismiin koirieni kanssa, ja kun joku ei onnistukaan odotetusti, vaivun epätoivoon. Dixin kotiutuessa lupasin itselleni, etten enää sortuisi moiseen. Tuli nyt kuitenkin vielä kokeiltua, mutta minäkin opettelen vielä. Dix on sitäpaitsi loistava opettaja; siltä tulee palaute suoraan ja välittömästi. Se huomauttaa kyllä virheistäni, mun ei tarvitse siitä huolehtia.
Ja mistä me oltiinkaan lähdetty? Kun Dix tuli mulle kahdeksanviikkoisena pikkuhukkapallerona, se vietti ensimmäiset kaksi viikkoa mun jalan vieressä kyhjöttäen, kuin koko maailma aikoisi sille jotain pahaa. Muutaman viikon päästä se alkoi lähestyä vieraitakin ihmisiä, parin kuukauden kuluttua se sai ensimmäisen koirakaverin perheen ulkopuolelta, ja nyt se pärjää koiran kuin koiran kanssa, nauttii vieraiden rapsutuksista ja heittäytyy selälleen keskelle Kouvolan rautatieasemaa. Olen uskaltanut jo vilkuilla tokon ja BH-kokeen liikesarjoja vähän sillä silmällä, ja saan päivittäin osakseni nuoren paimenkoirani ylitsepursuavia rakkaudenosoituksia.

❤

Konnari vilkaisee ohikulkiessaan kyljellään tuhisevaa teinimonsteriani; "taitaa olla matkustanut junassa ennenkin". Muistan ajatella ennen kuin vastaan. "Juu, tommonen se on aina junassa".